Varhaisimmasta lapsuudestani lähtien minuun vaikuttivat voimakkaasti erilaiset selittämättömät ja kaameat tapahtumat: muistan, kuinka joskus ollessani pitempään yksin huoneessa aloin tarkkailla huonekaluja ja muita elottomia esineitä ja äkkiä huusin pelosta, kun ne minusta alkoivat näyttää eläviltä. Vielä myöhempinä poikavuosinakin heräsin joka yö painajaisuneen hirveästi huutaen, enkä lopettanut, ennen kuin kuulin rauhoittavan ihmisäänen. Pahimmatkin moitteet, jopa ruumiillinen kuritus, tuntuivat minusta silloin laupeudentöiltä. Yksikään sisaruksistani ei enää halunnut nukkua läheisyydessäni. Minut yritettiin järjestää nukkumaan niin kauas toisista kuin mahdollista ajattelematta, että kummitusten aiheuttamat avunhuutoni kävivät näin vain kovaäänisemmiksi ja vaativammiksi. Lopulta tähän yölliseen kurjuuteen totuttiin. (s. 23)

Wilhelmine Schröder-Devrientin konsertti vuonna 1829

Oopperassa oli ensiesityksinä Marschnerin Vampyyri sekä Temppeliherra ja juutalaistyttö. Italialainen oopperaseurue tuli vierailulle Dresdenistä ja lumosi Leipzigin teatteriyleisön suurenmoisilla taidonnäytteillään. Minäkin olin jo heittäytymässä mukaan yhteiseen hurmioon unohtaen ne lapsuudenaikaiset muistot, jotka liittyivät signor Sassaroliin, kun ilmestyi uusi ihme, samoin Dresdenistä, joka äkkiä käänsi koko musiikkiajatteluni uuteen suuntaan. Kokemus oli ratkaiseva koko myöhemmän elämäni kannalta.

Se oli Wilhelmine Schröder-Devrientin lyhyt vierailuesitys. Hän oli silloin uransa huipulla, nuori, kaunis ja lämmin nainen, jonka veroista en ole koskaan myöhemmin nähnyt näyttämöllä. – Hän esiintyi Fideliossa. Kun muistelen koko elämääni, en löydä yhtään tapausta, jonka vaikutusta voisi verrata tähän. Jokainen, joka muistaa tämän ihmeellisen naisen tässä elämänvaiheessa, voi kertoa siitä melkein demonisesta lämmöstä, joka virtasi vertaansa vailla olevan taiteilijattaren inhimillisestä ja ekstaattisesta tulkinnasta. Esityksen jälkeen ryntäsin erään tuttavani luo ja kirjoitin lyhyen kirjeen suurelle taiteilijattarelle. Kerroin, että olin tänään löytänyt elämälleni tarkoituksen. Jos hän joskus kuulisi minua kiitettävän taiteilijana, hänen tulisi muistaa, että juuri hän oli tänä iltana tehnyt minusta sen, miksi nyt vannoin tulevani. Tämän kirjeen jätin Schröder-Devrientin hotelliin, ja juoksin yöhön kuin sekopäinen. (s. 47-48)

Pako Riiasta Lontooseen vuonna 1839: myrskyävällä merellä...

Samanaikaisesti raivosi myös kova ukonilma, ja Minna sanoi, että hän kuolisi paljon mieluummin yhdessä kanssani salaman iskemänä kuin vajoaisi elävänä hirvittävään aallokkoon. Hän pyysi myös, että sitoisin hänet liinoilla itseeni, ettemme hukkuisi erillään toisistamme. Vielä yksi yö kului jatkuvassa piinassa, jota helpotti vain äärimmäinen väsymys.

Seuraavana päivänä myrsky asettui, tuuli oli vastainen mutta heikko. Kapteeni käytti astronomisia laitteitaan saadakseen sijaintimme selville ja valitti, että taivas oli ollut monta päivää ja yötä kokonaan pilvessä. Hän olisi tarvinnut vain vilahduksen auringosta tai tähdistä, eikä salannut levottomuuttaan. Hän ei varmuudella tiennyt, missä olimme. Häntä lohdutti toinen laiva, joka näkyi muutaman meripenikulman päässä. Se purjehti edellämme samaan suuntaan, ja kapteeni seurasi tarkkaavaisesti sen liikkeitä kaukoputkella. Äkkiä hän hyppäsi kauhuissaan pystyyn ja käski heti muuttaa kurssin. Hän oli nähnyt edellämme purjehtivan laivan ajautuvan matalikolle ja väitti, ettei se pääsisi siitä irti, sillä olimme nyt lähellä Hollannin rannikon vaarallisinta kohtaa, joka oli täynnä hiekkasärkkiä. Purjeita käsiteltiin hyvin taitavasti ja onnistuimme luovimaan kohti Englannin rannikkoa, joka ilmestyikin näkyviin 9. elokuuta Southwoldin lähellä. Olin kuin uudelleen syntynyt nähdessäni kaukana luotsit, jotka lähestyivät laivaamme. Englannin rannikolla nämä saavat vapaasti kilpailla keskenään ja yrittävät uhkarohkeasti tulla lähestyviä laivoja vastaan niin pitkälle kuin mahdollista. Erään harmaatukkaisen voimakkaan miehen onnistui lopulta monen yrityksen jälkeen päästä Thetiksen kannelle. Myrskytuuli heitti hänen kevyen veneensä yhä uudelleen kauas laivastamme, mutta lopulta hänelle onnistuttiin heittämään köysi, joka monta kertaa liukui ulottumattomiin, kunnes hän vihdoin kädet verta vuotaen pääsi Thetikseen. Se oli yhä vielä onnettoman, kovia kokeneen laivamme nimi, vaikka jo ensimmäinen myrsky Kattegatissa oli paiskannut aaltoihin nymfiä esittävän turvallisen keulakuvan, jonka tarkoitus oli suojella alusta. Jo silloin oli miehistö pitänyt tapausta huonona enteenä. Mielemme täyttyi hartaasta kiitollisuudesta, kun näimme tuon rauhallisen, englantilaisen merimiehen ohjaavan laivaa varmalla kädellä. Hänen näkemisensä teki meille hyvää ja antoi varmuuden siitä, että kauheat kokemuksemme olivat nyt takanapäin. Vielä ei kuitenkaan oltu niin pitkällä, sillä vasta nyt alkoi vaarallinen purjehdus Englannin rannikon hiekkasärkkien ohi, joille noin neljänsadan laivan kerrottiin vuosittain haaksirikkoutuvan. Jouduimme purjehtimaan kaksikymmentäneljä tuntia, elokuun kymmenennen päivän illasta elokuun yhdennentoista päivän iltaan asti kovassa länsimyrskyssä hiekkasärkkien keskellä, ja pääsimme niin hitaasti eteenpäin, että tulimme Thamesin suulle vasta elokuun kahdennentoista päivän vastaisena yönä. Vaimoni oli hermostunut ja kiihdyksissään nähdessään ympäröivät varoitusmerkit. Eniten oli pieniä kirkkaanpunaisiksi maalattuja vartioaluksia, jotka sumun vuoksi soittivat myrskykellojaan melkein tauotta. Vaimoni tähyili niitä yötä päivää uskaltamatta nukkua ja osoitti niitä miehistölle, kun taas minulle ne merkitsivät ihmisten turvallista läheisyyttä ja rauhoittivat mieltäni. Minnan moitteista huolimatta vaivuin pitkään ja virkistävään uneen. (s. 170-171)

Paluu Wagner-kirjan sivulle.